Palava innostus oppia uutta johdatteli hopeakorukurssille syksyllä 2009. Valmiit korut tyydyttivät silmää, mutta hopealenkkien sahailu tuntui turhan työläältä. Hopeakoruista puuttui myös persoonallisuus. Kaikki väänsivät sitä samaa muinaisketjua. Halusin tehdä jotain omaa, erilaista.
Kevättalvella 2010 aloin harjoitella omin päin eri materiaalien käyttöä: helmiä, hiottuja kristalleja; kaikkea mitä sain käsiini. Rakkaat työkaverini olivat ensimmäiset asiakkaani. Nähtyään itselleni tekemiäni koruja, he halusivat samanlaisia. Sain tilauksia eri väreistä, joku halusi kaulaketjuun sopivat rannerenkaat tai korvakorut, entä voisinko tehdä nilkkarenkaan, kännykkäkorun jne. Tottakai sanoin aina kyllä, vaikka sain tuskailla monta kertaa etsiessäni sopivia materiaaleja.
Kuin huomaamatta kotiimme on ilmestynyt työpöytä, jossa voin pitää alati kasvavaa helmivarastoa, ja askarrella aina vain uusia malleja. Täytyihän minun hankkia myös hyvä työtuoli, kunnolliset valot, lisää pihtejä, suurennuslasi. Perheeni on oppinut etsimään minua korupajanukkauksesta, minne saatan helposti kadota pää ideoita kihisten.
Mieheni on värvätty kuvaajaksi. Korujen kuvaaminen on todella haastavaa, ja hän on kärsivällisesti auttanut minua. Huomaan juoksevani helmimessuilla, etsiväni uusia tuotteita nettikaupoista. Onhan minulla se oikeakin työ, mutta korupajaa ei voi kutsua pelkästään harrastukseksi. Mitä siitä kehkeytyy, sen saa aika näyttää. Hauskaa on ollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti